“Concierto-Sinfonietta”
Torstaina 09.02.2012 klo 19.00
Tapiolasali, Espoo
Lauantaina 11.02.2012 klo 18.00
Opistotalo, Helsinginkatu 26
Toteutetaan yhteistyössä Helsingin poliisisoittokunnan kanssa.
Kapellimestarina Veli-Antti Koivuranta
Konserttimestarina Kari Olamaa
__________
Teosesittelyt
Maurice Ravel: Boléro
Ranskalaisen Maurice Ravelin (1875–1937) kiistatta tunnetuin teos on vuonna 1928 sävelletty ja kantaesitetty Boléro. Teoksen historiaan liittyy kuuluisa venäjänjuutalainen ballerina Ida Rubinstein, joka tilasi säveltäjältä musiikkia tulevaa balettiesitystä varten. Ravelin alkuperäisenä tehtävänä oli tehdä orkesterisovitus eräästä Isaac Albénizin pianosarjasta, mutta sen monimutkainen tekijänoikeustilanne aiheutti ongelmia.
Pian Ravel luopui sovitusurakasta ja alkoi kirjoittaa kokonaan uutta musiikkia. Tuloksena oli Boléro, yksiosainen orkesterikappale, jonka tunnusomainen poljento ja rytmiikka pohjautuivat samannimiseen espanjalaiseen tanssiin.
Teos koostuu kahdesta 18-tahtisesta, laulunomaisesta teemasta, jotka toistuvat useita kertoja eri soittimien soittamana. Teemoja tasapainottaa ja hillitsee ryhdikäs pikkurumpusäestys, joka pysyy muuttumattomana viimeisiin tahteihin asti. Vaikka melodiset ja rytmiset aiheet pysyvät samana, Ravel pystyy luomaan soivaan kuvaan yllättävän paljon vaihtelua ja kehittelyä säätelemällä vallitsevia sointivärejä; teemaa saatetaan esim. soittaa useasta sävellajista yhtaikaa juuri tietyillä soittimilla, mikä aiheuttaa alkuperäisen melodian yläsävelsarjaa korostavan efektin.
Musiikin edetessä yhä useampi soitin liittyy mukaan tanssiin yleisdynamiikan ja intensiteetin kasvaessa tasaisesti, kunnes lopulta koko orkesteri riemuitsee täydellä voimalla eikä alun kiusoittelevasta ujoudesta ole havaittavissa jälkeäkään. Osana loppuhuipennusta tapahtuu oleellinen muutos sävellajeissa, kun alusta asti vankkana säilynyt lämmin C-duuri kirkastuu yhtäkkiä E-duuriksi. Samaan aikaan melodia irtautuu tutusta teemasta lopullisesti ja jää innoissaan piehtaroimaan uuteen, entistäkin valoisampaan ja räiskyvämpään maailmaan.
Teksti: Kari Olamaa
JoaquĂn Rodrigo:Â Concierto de Aranjuez
Vaikka Rodrigon Concierto de Aranjuez on saanut innoituksensa Aranjuezin kuninkaallisen puutarhan loistosta, on teos sävelletty vuonna 1939 Rodrigon asuessa Pariisissa aivan Luxemburgin puiston kupeessa. Jo opiskeluaikanaan Rodrigo oli asunut useita vuosia Pariisissa ja oli taas palannut Ranskaan sisällissodan ollessa käynnissä hänen kotimaassaan Espanjassa. Vuonna 1939 sisällissodan päätyttyä ja Rodrigon palatessa toisen maailman sodan alta takaisin Espanjaan hän toi laukussaan juuri valmistuneen Concierto de Aranjuezin käsikirjoituksen.
Säveltäessään konserttoaan Rodrigo oli halunnut tuoda esiin jotain kotimaansa loistokkaasta historiasta ja viattomuudesta sekä palasi Aranjuez-konsertossaan 1500- ja 1600-lukujen Aranjuezin kuninkaallisten hovien maailmaan. Kevyet, ensimmäinen ja viimeinen osa vaihtuvine tahtilajeineen ja painotuksineen luovat renessanssin ja barokin tanssien keveyden kun taas hitaan osan teema melismoineen sekä kitaran kadenssi viittaavat selkeästi flamencoperinteeseen. Kuuluisan Adagio-osan on melankolisuudessaan spekuloitu viittaavan kenties Guernican pommituksiin tai Rodrigon vaimon Victoria Kamhin keskenmenon aiheuttamaan suruun. Oli osalla tällaisia taustoja tai ei, se on sävelletty nerokkaasti hyödyntäen kitaran ja orkesterin vuoropuhelua tuoden näin kitaran ominaisuudet selkeästi kuuluville.
Kitaristin näkökulmasta katsottuna eräs mielenkiintoinen yksityiskohta teoksen historiassa on se, että Rodrigo ei omistanut teosta 1900-luvun alkupuolen klassisen kitaran kiistattomalle kuninkaalle Andrés Segovialle vaan Regino Sainz de la Mazalle, joka myös kantaesitti konserton Madridissa 1940. Segovia ei koskaan esittänyt teosta, vaikka se olisi ollut täydellisen sopiva hänen estetiikalleen. Rodrigon toinen kitarakonsertto Concierto para un Gentilhombre sekä soolokitarateos Tres Piezas Españolas toi omistuksillaan korjauksen tähän seikkaan ja kunnia oli palautettu Segovialle.
Teksti: Otto Tolonen
Bedřich Smetana: Moldau
Moldau, alkukieliseltä nimeltään Vltava, on toinen osa kuuden sinfonisen runon sarjasta Má vlast (”Isänmaani”), jonka tsekkiläinen Bedřich Smetana (1824–1884) sävelsi vuosina 1874–79.
Säveltäjä oli menettänyt kuulonsa täysin vuoden 1874 aikana ja kärsi muutenkin heikosta terveydentilasta, mutta onnistui kirjoittamaan tulevien vuosien aikana tunnetuimmat ja rakastetuimmat teoksensa, mm. ensimmäisen jousikvartettonsa. Kansallisromantiikka oli tuohon aikaan suuressa suosiossa ja inspiroi taiteilijoita kertomaan eeppisiä tarinoita kotimaidensa vaiheista; näin teki myös Smetana, joka sai aiheet sinfonisille runoilleen böömiläisestä historiasta ja mytologiasta sekä maaseudun kauneudesta. Moldau-osa kuvaa nimensä mukaisesti Vltava-joen reittiä halki Böömin, maan eteläisen rajan tuntumassa sijaitsevilta lähteiltä aina kauas pohjoiseen, jossa se liittyy Elbeen. Musiikissa on aistittavissa joen leveyden ja virtauksen jatkuva muuttuminen sekä matkan varrella ohi kulkevat yksityiskohdat: metsät, joissa metsästäjät torvineen jahtaavat saalista, pienen maalaiskylän huolettomat hääjuhlat, kuunvalossa leikkivät vedenneidot, villisti kuohuvat kosket ja lopun huippuhetkenä ylväs Vyšehrad-linna Prahassa.
Osan pääteemalla, kauniisti kaartuvalla, surumielisellä melodialla, on pitkä historia. Useimpien lähteiden mukaan sen alkuperänä on renessanssiajan Italiassa sävelletty laulu La Mantovana, joka on aikojen saatossa levinnyt yllättävän laajalle: Smetanan käyttämän teeman sekä lukuisien eurooppalaisten laulujen ja laulelmien lisäksi mm. Israelin kansallislaulu Hatikvah perustuu samaan melodiaan.
Teksti: Kari Olamaa
Leoš Janáček: Sinfonietta
Määriläinen säveltäjä Leoš Janáček tunnetaan tyyliltään myöhäisromantikkona. Silti hänen musiikkinsa on paljon muutakin, mitä on tyylillisesti vaikea rinnastaa muihin oman aikansa säveltäjiin. Vain ajatuksen tasolla voi luoda yhtymäkohtia mm. venäläisen Modest Musorgskin ja unkarilaisen Béla Bartókin sävellystapaan sen omaperäisyyden vuoksi. Janáček otti sävellyksiinsä runsaasti aineksia kansanmusiikista niin melodisesti kuin rytmisesti. Lyhyet melodia-aiheet ja rytmikuvioiden jatkuvat toistot ovat tunnusomaisia hänen musiikissaan. Sen harmonia sisältää tonaalisuudestaan huolimatta usein epätavallisia sointuyhdistelmiä ja riitasointuja. Janáčekin sävellykset ovat suuressa määrin ohjelmallisia. Yhdeksän oopperaa on siitä hyvä esimerkki, joista mainittakoon läpimurtoteoksena Jenůfa sekä myöhemmästä tuotannosta oopperat Káťa Kabanová, Ovela Kettu ja Kuolleesta talosta. Näiden lisäksi Janáček sävelsi sekä orkesteri-, kuoro-, kamari- että pianomusiikkia.
Orkesterimusiikkia Janáček kirjoitti suhteellisen vähän. Merkittävimpinä orkesteriteoksina pidetään yleisesti Taras Bulba -rapsodiaa ja Sinfoniettaa. Jälkimmäinen syntyi keväällä 1926. Janáčekin mukaan teoksen ohjelmallisuus kuvastaa hänen kotikaupunkiaan Brnoa. Avausosan fanfaarit hän sävelsi alun perin tilaustyönä Sokolin voimistelujuhlia varten. Niistä hän muokkasi sinfoniettaan (pieni sinfonia) eräänlaisen johdannon suurelle vaskikuorolle ja patarummuille. Teoksen toinen osa alkaa klarinettien nopeilla kuvioilla, jota seuraa oboeiden tanssillinen burleskiteema. Tunnelmat vaihtelevat periodeina kiihkeästi läpi osan, jonka keskivaiheilla kuullaan etäisesti avausosan motiiveja eräänlaisina kaikuina. Osa päättyy alun teeman nopeaan toistoon. Kolmas osa luo melankolista yöllistä tunnelmaa, jossa kuullaan kauniita melodioita niin jousten kuin puupuhaltimien kuten englannintorven toimesta harpun säestämänä. Keskijakso alkaa pasuunoiden raskailla soinnuilla ja huilujen vastauksilla. Lyhyen välikkeen jälkeen osa etenee taistelunomaiseen ja majesteettiseen nousuun, jonka päätteeksi kuullaan eteerisesti alun tematiikkaa. Neljäs osa on teoksen scherzomaisin jakso, jossa trumpettien alussa esittämä kutsuaihe sitoo ympärilleen muiden vastaavat aiheet. Viides osa jatkaa edellisen osan pääaihetta huilujen esittämänä, tällä kertaa surullisempaan sävyyn. Lopuksi laaja vaskisto kertaa ensiosan fanfaarit koko orkesterin värittäessä kokonaisuutta juhlavilla trillikuvioilla.
Teksti: Veli-Antti Koivuranta
