“Sibelius 1 – Mozartin alkusoittoja ja aarioita”
Perjantaina 11.11.2011 klo 19.00
Kanneltalo, Klaneettitie 4
Lauantaina 12.11.2011 klo 18.00
Sibelius-Akatemian konserttisali, Pohjoinen Rautatiekatu 9
Ohjelma
W. A. Mozart:
Alkusoitto oopperasta Taikahuilu KV 620
”In Diesen Heil’gen Hallen” (Näissä pyhissä saleissa)
Sarastron aaria oopperasta Taikahuilu
”Per questa bella mano” K 612 (Tämän kauniin käden tähden)
konserttiaaria bassolle, orkesterille ja obligato-kontrabassolle
Alkusoitto oopperasta Don Giovanni KV 527
“Madamina, il catalogo è questo” (Rouvaseni, luettelo on tässä)
Leporellon aaria oopperasta Don Giovanni
“Ha! Wie will ich triumphieren” (Haa! Tunnen voitonriemua)
Osminin aaria oopperasta Ryöstö Seraljista
–
Väliaika
–
Jean Sibelius:
Sinfonia nro 1 e-molli op. 39
I Andante ma non troppo – Allegro energico
II Andante (ma non troppo lento)
III Scherzo (allegro)
IV Finale: Quasi una Fantasia
Teosesittelyt
W. A. Mozart:
Aarioita ja alkusoittoja
Säveltäjämestari Wolfgang Amadeus Mozartin (1756–1791) viimeiseksi jäänyt ooppera, Taikahuilu, valmistui syyskuussa 1791, vain pari kuukautta ennen Mozartin kuolemaa. Siitä tuli jättimenestys heti kantaesityksen myötä, ja vielä nykyäänkin Taikahuilu kuuluu maailman esitetyimpiin oopperoihin. Alkusoitosta paistaa esiin polyfonia: ylevän johdannon jälkeen lähtee käyntiin nopea Allegro, jonka vikkelät teemat vipeltävät soitinryhmästä toiseen. Limittäin kulkevat melodiat ovat itsenäisiä, mutta yhdessä ne rakentavat alkusoitolle eheän harmonian ja muodon. Oopperan toisessa näytöksessä kuullaan aaria ”In Diesen Heiligen Hallen”, jossa Viisauden temppelin ylipappi Sarastro lohduttaa Paminaa, Yön kuningattaren tytärtä. Sarastro laulaa johtamansa veljeskunnan arvoista: velvollisuudentunnosta, anteeksiannosta ja puhdassydämisyydestä.
Ooppera-aarioiden lisäksi Mozart sävelsi myös useita konserttiaarioita: pieniä, itsenäisiä teoksia orkesterin säestämälle laulusolistille. Yksi näistä on ”Per questa bella mano”, jonka erikoisuutena on bassolaulajan maltillisen ja linjakkaan osuuden lomassa kulkeva äärimmäisen virtuoottinen kontrabasso-obligato. Teoksen alkuperäisistä esittäjistä ei ole täysin varmaa tietoa, mutta erään version mukaan kontrabasso-osuus oli omistettu Mozartin senaikaisen ihastuksen aviomiehelle. Taiturillisen soolon valmistaminen vaati basistimieheltä tuntikausien päivittäistä harjoittelua, jonka aikana ovela säveltäjä piti seuraa tämän vaimolle.
Don Giovanni on draamaa ja komediaa yhdistelevä kaksinäytöksinen ooppera, jonka Mozart sai valmiiksi vuonna 1787. Venetsialaisen Lorenzo da Ponten kirjoittama libretto kertoo tarinan Don Juanista, legendaarisesta naistennaurattajasta, jota röyhkeämpää ja ylpeämpää maan päältä tuskin löytää. Jo oopperan alkusoitossa on aistittavissa draaman ja komedian välinen kontrasti; alun shokeeraavat soinnut ja kohtalokkaat asteikot huokuvat raskaita ajatuksia, jotka kuitenkin väistyvät nopean osan kepeyden, elämänilon ja riehakkuuden tieltä. Aariassaan ”Madamina, il catalogo” Don Giovannin sympaattinen palvelija Leporello esittelee luettelon, johon on tarkasti kirjattu hänen herransa mieltymykset naisten suhteen sekä tämän valloitukset halki Euroopan. Merkintöjä onkin kertynyt legendan maineeseen oikeuttava määrä: 640 Italiassa, 231 Saksassa, sata Ranskassa, 91 Turkissa – sekä Espanjassa tuhat ja kolme.
Vuosina 1781–82 sävelletty Ryöstö Seraljista sijoittuu Välimeren rannalle turkkilaisen pašša Selimin palatsiin, josta espanjalainen aatelismies Belmonte aikoo palvelijansa avustuksella pelastaa siepatun kihlattunsa. Oopperan kolmannessa näytöksessä sankarien seurue joutuu paššan vangiksi, ja palatsin ylivartija Osmin riemuitsee heille määrättävästä hirttotuomiosta aariassa “Ha! Wie will ich triumphieren”. Kun Mozart sävelsi Ryöstöä Seraljista, oli hänellä käytettävissään poikkeuksellisen taitavia laulajia, minkä seurauksena aarioista tuli varsin taiturillisia. Erityisesti Osminin roolia pidetään yhtenä oopperamaailman vaativimmista – nopeiden koristekuvioiden käyttö on runsasta, ja alin bassolle kirjoitettu nuotti on suuri D.
Teksti: Kari Olamaa
Jean Sibelius:
Sinfonia nro 1 e-molli op. 39
Jean Sibeliuksen (1865–1957) maine säveltäjänä perustuu pitkälti orkesterimusiikkiin. Hän sai musiikkiinsa vaikutteita useilta romantiikan ajan säveltäjiltä kuten Mendelssohnilta ja Lisztiltä sekä myöhäisromantikoista mm. Tshaikovskilta ja Wagnerilta. Sibelius loi oman sävelkielensä kehitellen omintakeisia sointivärejä ja -tehoja orkestroimalla nerokkaasti orkesterin eri soitinryhmiä ja yhdistellen yksittäisiä instrumentteja. Sibeliuksen sinfonioiden sarja on yksi hienoimpia länsimaisen taidemusiikin historiassa. Hän sävelsi yhteensä seitsemän sinfoniaa vuosina 1899–1924.
Ennen ensimmäistä sinfoniaansa (1899–1900) Sibelius oli jo säveltänyt ohjelmallisina teoksinaan sinfonista muotoa edustavat Kullervo-sinfonian (1892) ja Lemminkäissarjan (1893–95). Ensimmäinen sinfonia on kuitenkin samalla sekä suomalaisen musiikin vastaus länsimaiselle myöhäisromantiikan sinfoniselle perinteelle että päätös Sibeliuksen kansallisromanttiselle aikakaudelle. Sibelius sävelsi sinfoniasta ensimmäisen version jo vuonna 1899, muttei ollut täysin tyytyväinen tuotokseensa. Sen vuoksi hän uudisti sävellystä seuraavana vuonna ennen Helsingin filharmonisen seuran orkesterin (nyk. Helsingin kaupunginorkesterin) Euroopan kiertuetta, jossa sinfoniasta tuli Sibeliuksen kansainvälinen läpimurtoteos.
Sinfonian ensimmäinen osa Andante ma non troppo – Allegro energico alkaa omaperäisesti klarinetin monologilla ja patarummun hiljaisella säestyksellä kuin heijastaen eteerisesti muinaista runonlaulua. Osan nopea esittelyjakso lähtee liikkeelle II-viulujen tremololla, jonka jälkeen seuraa pääteema ensin I-viuluilla, ja pian voimakkaana huipentumana koko orkesterilla. Muita temaattisia aineksia sekä motiiveja kuullaan esittelyn aikana huilujen iloisena tanssiaiheena sekä myöhemmin oboen aloittamana melankolisessa tranquillo-taitteessa pitkän fis-urkupisteen päällä, josta edetään vähitellen kiihdyttäen kohti osan kehittelyjaksoa. Kehittelyn aikana tapahtuu voimakasta kromaattisuutta puupuhaltimien laskevina ja matalien jousten nousevina asteikkoina. Muita huomioitavia tehokeinoja ovat jousien salaperäiset pizzicatosäestykset sekä myrskyisän tiheät aaltomaiset sävelkulut. Jakso kokonaisuudessaan edustaa Sibeliuksen taidokasta orkesterointia. Siirtymä kertausjaksoon tapahtuu lähes vaivihkaa kunnes orkesteri toistaa alun pääteemaa. Ensimmäinen osa päättyy voimakkaan kuohunnan jälkeen kahteen arvoitukselliseen pizzicatosointuun.
Toinen osa Andante (ma non troppo lento) on luonteeltaan monisäikeisen dramaattinen. Se alkaa matalalla es-urkupisteellä, johon viulut ja sellot esittävät lempeän sordinoidun melodiansa muodostaen eräänlaista dialogia klarinettien kanssa. Ensimmäisen osan johdannosta peräisin oleva fagotin esittämä aihe keskeyttää alun levollisuuden. Aihe laajenee ja muodostaa oman taitteensa. Siitä eteenpäin tapahtuu lyhyessä ajassa kausaalista regressiota – sello muistelee alun päämelodiaa, käyrätorvet ensimmäisen osan sivuteemaa ja puupuhaltimet sen tanssiaihetta melodisesti muunneltuna wagneriaaniseen tyyliin. Lähes äkkiarvaamatta musiikki keskeytyy ja palataan takaisin päämelodiaan. Vähitellen kehittely kiihtyy raivoisaksi myrskyksi, joka lopulta kuitenkin tyyntyy alun seesteisyyteen.
Leikkisä kolmas osa Scherzo (allegro) jakautuu myös kolmeen pääjaksoon, joista keskimmäinen trio-jakso on luonteeltaan rauhallisempi. Osa alkaa jousten pizzicatoilla, johon pääaiheen esittää ensimmäisenä patarummut. Muut soittimet toistavat temaattista motiivia. Melodisesti voidaan havaita myös orientaalisia vivahteita. Luonteikasta osalle ovat myös nopeat aksentit ja puupuhaltimien fuugamainen ilmaisu. Trion bruckneriaanisuutta sävyttävät pääosin käyrätorvet, huilut ja oboet.
Sinfonian finaali Quasi una Fantasia alkaa jousien soittamana samalla aiheella kuin sinfonian alussa klarinetilla. Tätä kohtalomaista motiivia säestävät vasket. Huilut täydentävät omalla tavallaan aihetta, kunnes kiihdytyksen aikana siirrytään vauhdikkaaseen Allegro molto -pääteemaan. Voimakkaiden lautasten iskujen jälkeen seuraa viulujen syöksy, josta edetään ehkäpä sinfonian kauneimpaan vaiheeseen, sen Andante assai -sivuteemaan. Tämä nopean ja hitaan vaiheen syklisyys toistuu vielä kehittelyssä uudelleen, kunnes lähes huomaamatta sinfoninen draama etenee kohti mysteeristä loppuaan.
Teksti: Veli-Antti Koivuranta
