Kevät 2012

“Beethoven: 9. sinfonia”

18. ja 19.05.2012 klo 19.00
Temppeliaukion kirkko, Lutherinkatu 3

Sirkka Lampimäki, sopraano
Essi Luttinen, mezzosopraano
Petri Bäckström, tenori
Matti Turunen, basso 

Veli-Antti Koivuranta, kapellimestari
Kari Olamaa, konserttimestari
Ruut Kiiski, kuorojen valmennus

Toteutettu yhteistyössä Cantabile- ja Akateeminen Laulu -kuorojen kanssa.

_____

Teosesittely
Teksti: Kari Olamaa 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 9 d-molli, opus 125 (1822–1824)

I Allegro ma non troppo, un poco maestoso

II Molto vivace – Presto

III Adagio molto e cantabile –
Andante moderato

IV Presto – Allegro assai – Recitativo – Allegro Assai – Allegro assai vivace (Alla marcia) – Andante maestoso – Adagio ma non troppo, ma divoto – Allegro energico, sempre ben marcato – Allegro ma non tanto – Presto – Maestoso – Prestissimo

Ludwig van Beethovenia (1770–1827) pidetään yhtenä länsimaisen taidemusiikin historian suurimmista säveltäjistä. Itsevarmalla ja väkevällä sävellystyylillään siltaa klassisen ja romanttisen tyylikauden välille rakentanut traaginen sankari ehti kuuroutumisestaan ja epävakaasta terveydentilastaan huolimatta kirjoittaa mittavan määrän teoksia, mm. 32 pianosonaattia, 16 jousikvartettoa, yhdeksän sinfoniaa, seitsemän konserttoa sekä oopperan.

Beethovenin viimeiseksi kokonaiseksi sinfoniaksi jäänyt 9. sinfonia valmistui helmikuussa 1824. Massiivisen teoksen varsinainen sävellystyö kesti hieman alle kaksi vuotta, mutta myöhemmin löytyneiden luonnosten perusteella Beethoven näyttää hahmotelleen joitakin yksittäisiä aiheita jo vuonna 1815. Valmis sinfonia sai ensiesityksensä Wienissä 7.5.1824; kapellimestarin viran jakoivat Michael Umlauf ja säveltäjä itse. Erään kantaesityksestä säilyneen tarinan mukaan täysin kuuro Beethoven oli orkesteriin verrattuna useita tahteja jäljessä ja jatkoi johtamista raivoisasti, vaikka sinfonia oli jo päättynyt. Lopulta alttosolisti Caroline Unger käänsi vanhan miehen ympäri katsomaan salia, jossa haltioitunut yleisö osoitti suosiotaan seisten.

Yhdeksännen sinfonian ensimmäinen osa (Allegro ma non troppo, un poco maestoso) on sonaattimuotoinen. Heti alussa luodaan odottava tunnelma, joka myrskyn lailla nousee sankarilliseen, julistavaan aiheeseen d-mollissa. Osan edetessä Beethoven leikittelee vastakohtien välisellä tasapainolla; jääräpäisen staattiset elementit ja pitkät, vaivattomasti virtaavat fraasit punoutuvat yhteen kamppaillessaan suosiosta. Runsas synkopointi ja painotusten aggressiivinen käyttö tuovat avausosan rytmiseen tekstuuriin eloa ja pilkettä.

Toinen osa (Molto vivace – Presto) on balettimaisen ketterä scherzo, jota hallitsee terävä rytmimotiivi.  Päättäväisen aloituksen jälkeen teemaa esitellään pienen fuugan tapaan. Soitinryhmä toisensa jälkeen liittyy mukaan kudokseen, ja intensiteetin kasvaessa hiirenhiljainen hiiviskely väistyy ankaruuden ja ylpeyden tieltä. Karakteri ei kuitenkaan jää paikoilleen missään vaiheessa, vaan elää ja hengittää jatkuvasti keveyden ja kipakkuuden vuorotellessa. Osan keskellä saavutetaan huoleton trio-jakso, ja sävellaji vaihtuu hetkeksi D-duuriin. Alkuperäiseen d-molliin palataan scherzo-jakson kertauksen myötä, mikä myös täydentää toisen osan muodon.

Sinfonian kolmas osa (Adagio molto e cantabile – Andante Moderato) on hidas ja autuas. Orkesteri kelluu B-duurin nostalgisessa lämmössä, kun haaveileva pääteema kertoo tarinaansa. Teema on aluksi pelkistetty ja yksinkertainen, mutta myöhemmin Beethoven lisää siihen yhä useampia yksityiskohtia ja koristeita. Osan aikana pistäydytään kahdesti toisenlaisessakin maailmassa; tempo ottaa askeleen aktiivisempaan suuntaan, tahtilaji vaihtuu kolmijakoiseksi, ja sävellaji kirkastuu.

Yhdeksännestä sinfoniasta tekee poikkeuksellisen erityisesti sen viimeinen osa (Presto – Allegro assai – Recitativo – Allegro Assai – Allegro assai vivace (Alla marcia) – Andante maestoso – Adagio ma non troppo, ma divoto – Allegro energico, sempre ben marcato – Allegro ma non tanto – Presto – Maestoso – Prestissimo), joka on kirjoitettu orkesterille, sekakuorolle sekä neljälle laulusolistille. Beethoven oli ensimmäinen säveltäjä, joka keksi yhdistää kuoron ja orkesterin sinfonisessa kontekstissa – myöhemmin suuria koraalisinfonioita sävelsivät mm. Mahler, Berlioz ja Stravinski. Yhdeksännen finaali on muodoltaan hyvin laaja, eräiden tulkintojen mukaan ”sinfonia sinfonian sisällä”. Osan runkona on eräs maailman kuuluisimmista melodioista: hymniteema, joka pohjautuu Friedrich Schillerin vuonna 1785 kirjoitettuun runoon ”Oodi ilolle”. Hiljaisesta, yksiäänisestä aiheesta kehittyy terhakan marssin, jylhien kuorovallien ja energisten polyfonisten jaksojen kautta maailmoja syleilevä ylistyslaulu, jossa Elysiumin portit avautuvat ja kaikkia maailman ihmisiä yhdistää veljellinen rakkaus.

Teksti: Kari Olamaa